Itsenäisyyspäivänä kävimme joulutorilla Pyhän Katariinan kirkkoaukiolla ja sitä ympäröivissä rakennuksissa. Silloin oli aika kirpeä pakkanen, mutta kaunis kirkas auringonpaiste riitti houkuttelemaan pienelle ulkoilulle. Väkeä olikin liikkeelle tosi paljon. Autoilla tulevia oli ohjaamassa useampikin henkilö ja innokkaita osallistujia oli niin poniratsastukseen, koiran taputteluun kuin paloautossa kiipeilyynkin. Ja kaikissa myyntikojuissakin tuntui kauppa käyvän.
The sixth of December was Finland´s 99th independence day. (Note: next year it will be one hundred!) We went to a Christmas market by the church. Bought a tree made of an old book and some woolen socks.
Yksi aitta oli varattu seimiasetelmalle. Aitta antoi kuvaelmalle aitoa tunnelmaa, varsinkin kun hahmot olivat aivan reilun kokoiset.
Aivan erityisen kaunista katseltavaa löytyi pappilasta. Maija Aalto-Setälän tekemät taivaallisen hienot himmelit! Ne olivat niin hennon herkkiä etten olisi uskaltanut ottaa sellaista edes käteeni – saati sitten kuvitellut osaavani tehdä sellaista… Tuijottelin niitä pitkään aivan lumoutuneena. Niin tekisi mieli ostaa sellainen, mutta miten ihmeessä se säilyisi meidän käsissä ehjänä? Ja mihin sen pistäisi killumaan niin että se kestäisi mahdollisimman pitkään? Mietityttämään jäi. Ehkäpä lähden käymään vielä hänen myyntinäyttelyssään Liedon Vanhalinnassa (on siellä jouluun saakka). Sattumalta muuten hänestä oli juttu myös Turun Sanomissa. Siitä kävi ilmi mm. että hän käyttää nimenomaan hänelle viljeltyä himmeliruista ja niidenkin oljista vain kaikista ohuimmat ja ylimmät osat. Olivat muuten tosiaan tavallista hienompia himmeleitä!
Kohmeisin, kömpelöin käsin en siis uskaltanut himmeliä tällä reissulla ostaa. Hieman oli haastetta kantaa tämä kirjan sivuista tehty joulukuusikin kotiin saakka ehjänä.
Villasukkien kanssa ei ollut särkymisongelmaa. Niitä muuten ostan aina. Ne ovat kaikkien toivelahjoja! Mies sanoi, että käsinkudottu villasukka on hinta-laatu-suhteeltaan maailman paras ostos 🙂
Myyjäisten jälkeen ryhdyttiin kokkaamaan. Poika ja miniä olivat tulossa syömään.
Itsenäisyyspäivän aterialla meillä on kunniavieraana perinteisesti valokuvan muodossa eno, joka kaatui hyvin nuorena sodassa. Tutustuin häneen vasta muutamia vuosia sitten, kun eräänä syksynä aloin kirjoittaa puhtaaksi hänen päiväkirjaansa sodasta. Merkintöjä oli aina viimeiseen, kuolemaan johtaneeseen pommitukseen saakka. Joka päivä töitten jälkeen yritin saada selvää pienen pienestä, tiiviisti kirjoitetusta kaunokirjoituksesta, joka vilisi vanhoja murresanoja ja armeijatermejä. Kukaan ei ollut aikaisemmin saanut oikeastaan selvää tekstistä. Tavoitteeksi asetin, että saan puhtaaksikirjoituksen valmiiksi sen vuoden itsenäisyyspäiväksi, jotta voisin antaa sen äidille lahjaksi. Vimmaisesti tunsin eläväni enon mukana tapahtumissa sen syksyn. En ollut oikein koskaan ennemmin perehtynyt sotiin – tai edes fiktiivisiin sotakirjoihin. Mutta voi pojat, oli se aikamoinen matka nuoren miehen elämään ja tuntoihin sotarintamalla.
Enon kuva vanhoissa kehyksissä. Lippu pojan alakoulussa tekemä. Kynttilänjalka jo monta kertaa kuvissa näkynyt tinainen lempparini kirppikseltä.
At home we made a more festive meal and ate it with our son and his fiancee. My uncle is the guest of honor at our table in a photo because he died in his twenties at war. Some five or six years ago I transcribed his diary from the war. It was very moving experience. To live the war through his eyes till the very end, till the last bombing where he died. I think I learnt to know him a bit – and the war too. It is certainly worth lighting two candles at the window as we do in Finland to show our appreciation for those who fought.
On hyvä muistaa, mitä se itsenäisyys on vaatinut. Sen kunniaksi kyllä kannattaa sytyttää ne kaksi kynttilää ikkunalle.
Herkkää ja haurasta. Himmelit, kynttilät ja elämä…
Celia C