Pienestä asti olen ollut kodin rakentaja ja rakastaja, sisustaja ja somistaja. Oma pieni koti tehtiin välillä saunan eteiseen, välillä leikkimökkiin, välillä isoveljen kavereidensa kanssa metsään kaivamaan bunkkeriin, jossa he leikkivät sotaleikkejä ja minä kotia – siivosin ja somistin sitä kukkasin ja astioin silloin kun se vaan oli hurjemmilta leikeiltä vapaana. Huoneen jaoin ensin vanhempieni ja myöhemmin isosiskon kanssa.
Varsinaisen oikean oman huoneen sain vasta noin 14-vuotiaana, kun muutimme perheemme rakentamaan taloon. Kyllä – voin sanoa osallistuneeni rakentamiseen, sillä lohkoin tiiliä, toimin muurarin apuna saumaamalla koko talon, kontin välikatossa asentaen vuorivilloja jne. Sain myös itse suunnitella ja sisustaa oman huoneeni! Ja siitähän tuli hyvin romanttinen kammari: ruusutapettia, pitsiverhoa, helmiäisvalaisimia ja vanhoja huonekaluja. Muualla kodissa olikin sitten enempi tyypillinen 70-luvun lopun tunnelma. Vanhempien sängyssä oli integroidut valaisimet, säilytyskalusteet (hyllyt ja laatikot) ja leveät pehmeät reunat, olohuoneessa kirjahylly baarikaappeineen ja plyysisohvaryhmineen, takkahuone korikalusteineen jne.
Ensin minullakin oli huoneessani 70-luvun peilipöytä taittuvine sivupeileineen. Mutta kun äidin kotitalo sitten purettiin ja sieltä oltiin heittämässä pois kaikki vanhat kalusteet, sain pelastettua sieltä itselleni tämän alunperin äidin äidin peilipiirongin. Opiskeluajaksi se vielä jäi lapsuudenkotiini, koska huoneeni siellä säilytettiin kauan muuttumattomana. Opiskelijakämpästä ensimmäiseen omistusasuntoon muuttaessamme se kuitenkin pääsi jo meidän mukaan ja on nyt siis edelleen makuuhuoneemme komistus. Se on ainut säilytyskaluste makuuhuoneessamme. Siinä säilytetään ilta- ja aamutoimien rasvapurnukat yms., alusvaatteet ja yövaatteet, vanhoja valokuvia ja perittyjä pöytäliinoja. Muu vaatesäilytys on muualla pölyjen minimoimiseksi ja osin esteettisistäkin syistä. Edellisessäkään kodissamme emme halunneet makuuhuoneeseen vaatekaappeja. Sillä on aivan uskomaton merkitys pölyn määrään – uskokaa tai älkää.
When a teenager I already appreciated old furniture. In 70s most people threw away all things that reminded them of their peasant roots. I saved this grandmother´s chest of drawers.
Piironki on alunperin ollut kuvan kehysten värinen. Vanha väri on vielä nähtävissä kaappien sisäpuolelta. Kaunis sävy, enkä näkisi mahdottomana, että se joskus vielä voisi olla taas sen värinen. Se kuitenkin maalattiin valkoiseksi silloin, kun sain sen. Valkoisena se on ollut helppo sijoittaa sisustukseen eikä ole niin massiivisen ja hallitsevan näköinen suhteellisen pienessä tilassa. Myös helat vaihdettiin jostakin syystä silloin – aivan onnistuneita ja alkuperäisen näköisiä ei löydetty. Piirongin mieluisin osa on vanha hiottu peili, joka onneksi on säilynyt ehjänä. Siitä on joskus nuori Matilda itseään peilaillut.
Toivon, että tyttäreni kelpuuttaa ja mahduttaa piirongin joskus omaan sisustukseensa ja näin Matildan muisto siirtyisi sukupolvelta toiselle. Perintönä naiselta naiselle. Vaikka hän onkin meille tuttu vain valokuvista ja tarinoista.
I hope my daughter will want to inherit it someday so Matilda won´t be forgotton.
Celia C
Ihanaa, kun huonekalut eivät ole vain huonekaluja, vaan niihin liittyy muistoja ja tarinoita 🙂
Onhan se värisyttävää ajatella, että Matilda-mumma, jota en ole edes tavannut koskaan, on katsellut itseään samasta peilistä. Ja äitini tietenkin myös 🙂 Vähän niin kuin kolmannen asteen yhteys…
Ja yhteys jatkuu 🙂