Muistan hyvin, kun kyläilin lapsena isän vanhempien luona. Tuvassa oli kaksi penkkisänkyä, kummallekin oma. Ne olivat peräkkäin ovea vastapäätä olevalla seinustalla. Vanhan uunin vieressä oli keinutuoli ja sen vieressä talonpoikaistuoli. Paappa istui aina keinutuolissa, hymyssä suin ja mumma siinä vieressä tuolilla, kädet sylissä. Rinnakkain, katse samaan suuntaan. Keskellä huonetta oli pirtinpöytä ja penkit, jonne sitten aina yhdessä siirryimme maistelemaan itsetehtyä mansikkamehua ja pullaa. Kello nakutti seinällä rauhoittavasti ja isovanhemmat olivat kiinnostuneita kaikesta, mitä höpötin.
I remember visiting my dad´s parents as a kid. They had two of these old fashion sofabeds – one for each to sleep in – in their house. Later on one of the beds ended up to me.
Toinen niistä penkkisängyistä siirtyi isovanhempieni kuoltua ja heidän taloaan tyhjennettäessä lapsuudenkodin huoneeseeni. Matildan peilipiirongin tapaan siitä tuli silloin valkoinen. (En muista, missä järjestyksessä, mutta sänky oli aikaisemmin ollut tummanvihreä, vaalean keltainen ja vaalean vihreä.) Myöhemmin se kulkeutui edelleen meille tänne Turkuun lastenhuoneeseen sängyksi. Tyttäremme nukkui siinä niin kauan kuin vain mahtui. Yli 170cm pitkä ei siihen enää mahdu mukavasti, ei edes sängyn ollessa täysin levitettynä ja nukkuisi kulmasta kulmaan. Niin ovat nykyihmiset paljon pidempiä kuin ennen.
My daughter slept in it as long as she could. People used to be much shorter in early days, so it became eventually too short.
Nykyisessä kodissamme penkkisänky siirtyi yläkerran tv- ja musiikkihuoneeseen sohvaksi. En halunnut luopua siitä. Siihen hankittiin kansilevy, jonka pehmustimme ja päällystimme Sylvi Saloselta hankkimallamme raitaisella perinteisellä patjakankaalla. Tyynyjäkin kasasimme siihen jonkin verran, siitä huolimatta kovin mukavaksi television katselupaikaksi sitä ei voinut sanoa. Lapset ovat kommentoineet sitä vähän kovasanaisemminkin 😉 No, rajoittipa ruutuaikaa!
Then it moved to our tv-room. It wasn´t the most comfortable sofa to relax on – kids more than disliked it. Today it is almost as a relic in our guest room. But still I´m not ready to give it away. It is a fond keepsake from my father´s side of the family as well as the chest of drawers (last post) is from my mother´s side of the family. Shouldn´t we all have something to remind us from our roots? Have furniture with a story?
Nyt penkkisänky on vierashuoneessamme (aikaisempi pojan huone) – lähinnä rekvisiittana. Siellä kun on ”oikeakin sänky”, Junetin Viljami-sarjasta, missä vieraat voivat nukkua. Mutta: en vieläkään halua luopua siitä. Se on muistona isän puolen suvusta. Niin kuin edellisen postauksen peilipiironki on äidin puolen suvusta. Jokaisen kuuluisi säästää juuristaan jotakin konkreettista muistoksi, eikö niin? Mielestäni ei todellakaan välttämättä kokonaista irtaimistoa tai edes kalustoa, mutta jotakin, josta palautat tarinan, palan omaa historiaasi, mieleesi. Jotakin, mikä tuo harmoniaa ja tekee sinusta sinut itsesi kanssa. Palaset ovat kohdallaan.
Eikö huonekalu, jolla on tarina olekin enemmän kuin huonekalu?
Isn´t a furniture with a history more than just a furniture?
Celia C